Olin ensimmäistä kertaa pidemmällä reissulla yksin (aiemmin olen käynyt vain yhden yön pikapyrähdyksen Tallinnassa) ja olin kyllä ennen reissua todella innoissani, mutta myös todella stressaantunut ja jännittynyt.
+ Vapaus valita
Itsestään selvää, mutta niin ihanaa - vapaus valita mitä teet, missä teet ja milloin teet. Menetkö altaalle ottamaan aurinkoa nyt vai käytkö lounaalla ensin? Menetkö kylvyn jälkeen illalliselle vai kenties kauppaan ensin? Kaikki päätökset (hyvässä ja huonossa mielessä) saa tehdä yksin ja mennä ja tulla niin kuin huvittaa.
Mä oon todella itsenäinen (ja itsepäinen) tyyppi, ja se että saan mennä ja tulla miten haluan oli kyllä iso plussa mulle itselle.
+ Itseluottamus
Kun teet mahdottomalta tuntuvan vaihdon lentokentällä aikataulussa ja ehdit portille ajoissa, mitä muuta sitä voisi olla kuin ylpeä itsestään? Tiedän kyllä jo etukäteenkin itsestäni sen, että olen tehokas ja ongelmanratkaisukykyinen, mutta tilanteessa jossa on tunti aikaa ehtiä koneesta ulos, passintarkastuksen läpi, toiseen terminaaliin ja uuden turvatarkastuksen kautta seuraavalle lennolle, nämä taidot tuli kyllä todella tarpeeseen. Taidosta pitää pää kylmänä eikä stressata ''apuapuapuamitäjosenehdi'' tyyliin oli kyllä tässä todella hyötyä!
+ Itsetunnon vahvistuminen
En tiedä onko tämä ihan oikea sana, mutta en osaa selittää sitä muutenkaan. Jotenkin reissussa vaan oppi jotain itsestään. Huomasi piirteitä jotka ovat aina olleet olemassa mutta joihin ei vaan ole ikinä kiinnittänyt huomiota. Mä esimerkiksi vihaan näköjään ihan hirveästi yksin syömistä! :D Ensimmäiset kolme päivää ahdisti joka kerta mennä syömään yksin hotellin ravintolan aamupalalle tai päivälliselle tai jonnekin ravintolaan lounaalle. Ja tuomitsevasti tuijottavat saksalaiset ei varsinaisesti helpottaneet tilannetta.
- Juttuseuran puute
Luin paljon ennen matkalle lähtöä kokemuksia yksin matkustamisesta, ja todella monessa paikkaa pidettiin aivan itsestäänselvänä sitä, ettei yksin tarvitse olla ja yksin matkaava saa seuraa kyllä halutessaan. Noh, en tiedä näytänkö jotenkin luotaantyöntävältä vai matkustinko vain väärään paikkaan koska en puhunut viikon aikana muille kuin lentohenkilökunnalle, ravintoloiden tarjoilijoille ja hotellin respalle. :D Onneksi viihdyn vallan mainiosti omassa seurassani, enkä varsinaisesti aina edes kaipaa ketään kenen kanssa puhua, mutta kyllä ehkä parin kolmen päivän jälkeen alkoi vähän tuntua siltä että kyllä nyt jonkun kanssa voisin jutella.
- ''Vahtijan'' puute
Aina kun haluat mennä vessaan, hakea nopesti lisää ruokaa tai tehdä mitä vaan, on kaikki henkilökohtainen omaisuus otettava mukaan. Kaikki. Olen Kiinan reissulla hukannut puhelimeni ja en halunnut millään tavalla riskeerata sitä, että olisin kadottanut puhelimen/passin/lompakon tällä matkalla koska olisin ollut sitten lievästi kusessa. Eli aina jos halusin poistua vaikkapa illallisella hakemaan lisää ruokaa, oli laukku otettava mukaan.
- Kuvaajan puuttuminen
Kyllähän parhaat reissukuvat on ne, joissa pällistelee itse, eikö? :D No, jos sellaisia halusin saada niin piti pyytää jotakuta ottamaan kuva. Onneksi ihmiset nyt yleisesti on ihan ystävällisiä ja ottavat kuvan kun pyytää, mutta ei ventovierasta oikein kehtaa pyytää että ''ottaisitko vielä toisen jossa poseeraan näin eikä mun ilme oo noin tyhmä''. :D Tajusin kyllä hienosti viimeisenä päivänä, että mun kameran ja puhelimen välillä kommunikoivassa sovelluksessa on myös etälaukaisija, mutta se vaatii taas sen, että uskaltaa laskea kameran käsistään jonnekin eli en sitä missään turistirysässä edes käyttäisi. Kivan auringonnousukuvan siitä kyllä instagramiin sain1
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti