Kotipaikkarakkaus

(en aio edes pahoitella hiljaiseloa, elämä on ollut lievästi sanottuna hektistä viime aikoina!)

Tiedätkö sen tunteen, kun pysähtyy yhtäkkiä kesken kävelyn, katsoo ikkunasta kesken automatkan tai muuten vaan tulee ajatelleeksi että juuri täällä ja tässä hetkessä minun kuuluukin olla?

Itse olen Tampereelle tullut junan tuomana kaukaa pohjoisesta, Oulun yläpuolelta hyyyvin pienestä 8000 asukkaan ''kaupungista''. Puolitoista vuotta sitten Tampere tuntui hirvittävän isolta, meluisalta, vilisevältä, kaupungilta jossa ei ole koskaan hiljaista.
Osittainhan tämä on totta - Tampere on paljon suurempi ihmismäärältään ja pinta-alaakin on kiitettävästi. Liikenteen melu ulottuu lähes kaikkialle ja ruuhka-aikaan keskustassa hämeenkadulla luoviminen on itsessään aikamoinen taitolaji.

Mutta Tampereesta on tullut minun kotini

Nämä ovat sanat, joita en luullut koskaan sanovani. Kaupunki on aina ollut kotoisa koska kävin täällä niin paljon ennen muuttoa, mutta täysin kodilta se ei ole koskaan tätä ennen tuntunut. En koskaan uskonut että tulen viihtymään näin suuressa kaupungissa, koska 19 vuodessa väistämättä ehti tottua siihen ettei missään voinut liikkua ilman niin, ettei nähnyt ketään tuttua. Alkuun minua jopa ahdisti se etten ikinä näe yhtään tuttua kasvoa missään liikkuessani. :D

Kodin ja viihtymisen tunne muodostuu varmasti monesta asiasta jotka tällä hetkellä vain ovat sattuneet loksahtamaan kohdilleen. Asun todella ihanassa asunnossa tarpeeksi kaukana keskustasta (eli pääsen halutessani metsään kävelylle, hah), käyn koulua jossa viihdyn, olen tutustunut uusiin ihmisiin joista minulla on todella hyvä kutina. Ylipäätään kaikki tuntuu oikealta, juuri tätä polkua minun on tarkoitus seurata. Työtilanteessa olisi ehkä hiukan parantamista jos jotain negatiivista on keksittävä, mutta senkin eteen olen alkanut tehdä töitä ja toivon että asioihin tulisi muutosta.

Tällä postauksella ei ollut mitään muuta virkaa kuin kertoa että hei, olen elossa ja erittäin onnellisesti elossa! <3